Yleisradion musiikkitoimittaja Kare Eskola täräytti kolumnissaan (yle.fi 24.9.), että Suomessa lapsia raahataan soittotunneille aivan turhaan. Musiikkiopistoissa lapsia nimittäin opetetaan väärin. ”Alkeiskappaleiden kihnuttaminen” kuulostaa lapsista itsestäänkin ”ankealta” ja musiikkiopistojen orkesterit ”alkeiskitkutukselta”. Fiksumpaa olisi vain hauskasti soitella yhdessä, ison porukan mukana. Kirjoitus toistaa ikivanhaa ja musiikkiopistoissa aikoja sitten kuopattua polarisaatiota tavoitteellisen soitonopiskelun ja hauskan harrastamisen välillä.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Erja Yläjärvi kirjoitti Suomen Olympiakomitean kriisistä (HS 29.9.) ja ehdotti ratkaisuksi huippu-urheilun eriyttämistä muusta liikunnasta ja kuntoilusta. Toimittaja vie tavoitteellisen urheilun ja hauskan liikkumisen vastakkainasettelun loppuun asti väittämällä, että niiden toteuttaminen samanaikaisesti ja yhdessä on yksinkertaisesti mahdotonta.
Suomalainen musiikkiopistojärjestelmä perustuu ajatukselle, että harrastaminen on oppimista, johon tavoitteellisuus tuo hauskan, kiinnostavan ja motivoivan ulottuvuuden. Tämä perusajatus on kirjattu lakiin, sen toteutumista ohjataan Opetushallituksesta ja rahoitetaan opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Se ei sisällä mahdotonta tehtävää eikä väärinopettamisen reseptiä. Kaikille tavoitteellisuus ei kuitenkaan sovi, ja siksi useimmat musiikkiopistot tarjoavat perusopetuksensa lisäksi myös ei-tavoitteellisen harrastamisen mahdollisuuksia (ns. vapaa tai avoin opetus).
18.9. julkaistiin Kansalaisfoorumin selvitys Kulttuuriharrastamisen koetut vaikutukset, johon sisältyy lapsille ja nuorille tehty kysely tavoitteellisesta taiteen perusopetuksesta. Kyselyn perusteella ”taiteen perusopetuksen parissa koetaan oppimisen iloa, tullaan hyväksytyksi ja opittuja taitoja hyödynnetään myös koulussa, työpaikalla tai muuten elämässä. Taideharrastaminen lisää luovuutta ja mielikuvituksen käyttöä ja tarjoaa positiivisia haasteita. Harrastus tuo hyvän mielen ja lisää hyvinvointia”.
Tutkittua tukea väitteelle ilon ja tavoitteellisuuden vastakkaisuudesta ei sen sijaan tunnu löytyvän mistään.
Toimittajien kokema ongelma liittyneekin siihen, että mikään toiminta, johon osallistuu kymmeniä tuhansia ihmisiä, ei vain voi aina onnistua täydellisesti, ja selkeitä epäkohtiakin löytyy. Siksi kehitystyön ja uudistumisen on oltava jatkuvaa, ja siihen on riitettävä henkisiä ja taloudellisia resursseja.
Joka kerta ei tule menestystä ja mitaleja, aina ei harrastaminenkaan ole pelkästään hauskaa. Joskus odotukset karkaavat, ja ruusuiset mielikuvat törmäävät todellisuuteen aiheuttaen pettymyksiä. Silloin harrastaja tarvitsee rinnalleen koulutetun pedagogin, joka ohjaa pettymysten läpi niin, että ne eivät vääristä kuvaa itsestä ja todellisuudesta. Niin, että syyttely, traumatisoituminen, projisointi, mustavalkoinen ajattelu tai äkkiväärien muutosten halu on mahdollista ymmärtää vahingollisena ylireagointina. Niin, että oppimiseen ja kehittymiseen liittyvä syvä ilo ja mielekkyys saavat tilaa kokemuksessa.
Näin tärkeitä asioita pääsee työstämään, kun uskaltaa tavoitella unelmiaan – vaikka ei aluksi niin mestarilliselta kuulostaisikaan, vaikka mitaleja ei heti sataisikaan.
Finnish 
English