Suomalaisesta musiikkikoulutuksesta

Reksin mietteitä

Tänä vuonna Jean Sibeliuksen syntymäpäivää 8.12. – eli suomalaisen musiikin päivää – juhlittiin poikkeusoloissa. Vaikka itse musiikkia ei päästy konsertteihin kuuntelemaan, juhlapäivänä julkaistu Suomalaisen musiikkikoulutuksen visio 2030 valotti sen syntymisen edellytyksiä, mekanismeja ja merkityksiä.

Visiota rakennettiin laajana verkostoyhteistyönä seminaarisarjassa, jonka muutamaan ensimmäiseen kokoontumiseen itsekin osallistuin. Visiotyö oli läpinäkyvää ja demokraattista, sillä kutsuttuina olivat kaikki – siis kaikki – asiasta kiinnostuneet musiikkikoulutusalan työntekijät. Yksi julkaisun keskeinen merkitys liittyykin sen tekemiseen: visiotyöhön kerääntyi joukko alansa kehittämisestä kiinnostuneita musiikkikasvattajia, ja epähierarkkinen työskentelytapa rakensi hienolla tavalla yhteishenkeä, dialogisuutta ja jaettua näkymää.

Yksittäiselle oppilaitokselle visiotekstin tunteminen on tärkeää, sillä se sanoittaa yleistä ilmapiiriä ja laajalle levinnyttä tahtotilaa. Vaikka visio on sananmukaisestikin kuvitelma, se kertoo musiikkikoulutusalan tosiasiallisesta tulevaisuudesta, koska yhteiset unelmat tuppaavat väkisinkin toteutumaan. Minulle visio paljastaa sekä sen, mitä musiikkiopiston vähintään tulee olla, että sen, mistä musiikkiopiston täytyy erottua menestyäkseen. Olisi takapajuista olla tietämättä tai välittämättä laajemman yhteisön tavoitteista. Niiden sokea noudattaminen olisi puolestaan tylsän tavanomaista. Aloittelevalle muusikolle tarjottu standardineuvo toimii tässäkin: perinne täytyy omaksua erottuakseen siitä.

Visiotyön avausseminaarissa opetusministeriön kansliapäällikkö totesi suorasukaisesti, että musiikkioppilaitoksilla ei voi olla mitään muuta tavoitetta kuin mahdollisimman korkea laatu. On selvää, että tarkoitettu laadun tavoittelu ei voi olla ainoastaan musiikillista kunnianhimoa, vaan sen täytyy leimata kaikkia toiminnan ulottuvuuksia. Vision kolme teemaa ja kaksikymmentäviisi toimenpide-ehdotusta pyrkivät kirkastamaan sitä, kuinka moninaisia nämä ulottuvuudet ovat, ja mitä laadukkuus niissä tarkoittaa.

Taajimmin toistuva iskusana on yhteistyö. Sooloilua, kuppikuntaisuutta ja politikointia on ilmeisesti nähty tarpeeksi. Musiikilla on syvä yksityinen ja henkilökohtainen merkitys, mutta silti juuri musiikki on yksi keskeisimmistä yhteisöllisyyden rakennusaineista. Musiikkiopisto on kuin muusikko, se ei voi sulkeutua itseensä menettämättä tärkeintä voimavaraansa. Musiikkiopiston tehtävä on itse rohkeasti luoda oma yhteiskunnallinen merkityksensä, käydä dialogia, jakaa tietoa, tarjota osaamista, haastaa ja jalkautua. Yhteistyön pitää olla aktiivista musiikkialan sisällä, taiteenalojen välillä ja taiteen kentän ulkopuolella. Vähemmälle huomiolle jää, että yhteistyö ei ole aina omasta halusta kiinni, jos kaveria ei löydy tai se antaakin köniin. Joskus ovia pitää hakata, jos ne vedetään nenän edestä kiinni.

Musiikkiopisto voi olla paitsi koulutusorganisaatio, myös keskeinen musiikkielämän toimija ja kunnioitettu yhteisönsä vaikuttaja. Monessa kunnassa musiikkiopiston sali on ainoa paikka, jossa järjestetään konsertteja. On huolehdittava siitä, että ne aidosti puhuttelevat, koskettavat ja ravistelevat.

Musiikkiopistossa ei voida katsoa vierestä musiikin alasajoa muilla koulutuksen ja kasvatuksen aloilla. Vision toimenpide-ehdotuksissa on selkeästi nimetty niin perusopetus kuin varhaiskasvatuskin tärkeinä maaleina, joihin yhteistyötavoite täytyy tavalla tai toisella saada uppoamaan. Kokemus vihjaa siihen, että helppoa tästä ei tule.

66 000 suomalaista lasta ja nuorta viettää aikaansa opiskellen musiikkia taiteen perusopetuksessa. He tarttuvat uuteen ennakkoluulottomasti, ja siksi elämänmuotomme muutokset näkyvät heissä välittömästi. Musiikkiopistossa tämä täytyy ymmärtää etuoikeutena. Kun tulee tarve vaikkapa digiloikkaan, ollaan jo vähän myöhässä. Musiikkiopistotyö ei salli mukavaa takanojaa, vaan on kannettava vastuu, toimittava unilukkarina, pysyttävä ajan hermolla, opittava ja kehityttävä. Jatkuvasti ja päättymättömästi.

Mitä pienemmät puitteet, mitä niukempi aika, sitä isommin on syytä ajatella. Resurssien jakaminen on niiden yhdistämistä ja siten tuottoisampaa kuin niukkuudesta kilpailu. Laajat rakenteet näkyvät pidemmälle, kestävät paremmin ja vaikuttavat tehokkaammin. Tiukassa tilanteessa hyvän joukkuepelin merkitys korostuu. Istutaan siis samaan pöytään, kerrotaan tarpeista ja haasteista, jaetaan osaamista. Yhdistetään voimat.